Kruunuvuoren aavekaupunki on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten loisto muuttuu raunioiksi, kun siitä ei pidetä huolta. Helsingin Laajasalossa sijaitsevaan Krunuvuoreen alkoi kasvaa 1800-luvun lopulla eliitin huvila-alue. Aluetta ehtivät pitää kesänviettopaikkanaan niin saksalaiset kuin kommunistisen puolueen johtajatkin, kunnes vuonna 1955 liikemies Aarne Aarnio osti alueen aikeinaan muuttaa se kerrostalolähiöksi. Lupaa tähän ei kuitenkaan kaupungilta herunut. Aarnio valitti päätöksestä eteenpäin, ja huviloiden asukkaat pelkäsivät, että suunnitelma toteutuu lähivuosina, eivätkä siksi vaivautuneet pitämään huolta vanhoista kartanoistaan. Tämän vuoksi huvilat ovat vuosikymmenten aikana lahonneet hitaasti paikalleen.
Päädyttyäni sattumalta Helsinkiin eräänä aurinkoisena kevätpäivänä päätän lähteä seikkailemaan Kruunuvuoreen. Matkustan bussilla päätepysäkille, ja olen jokseenkin hämmentynyt, kun vastassa ei olekaan kuvittelemani ryteikkö, vaan uutuuttaan hohkaava omakotitaloalue. Helsinki suunnitteleekin Kruunuvuoresta 12 000 asukkaan uutta asuinaluetta, jonka rakentaminen on parhaillaan käynnissä. Lähden kuitenkin päättäväisesti tepastelemaan kohti metsänreunaa, josta oletan löytäväni etsimäni. Metsään johtava tie on kaivettu auki ja joudun oikaisemaan rivitalon piha-alueen poikki loikkien pensasaitojen yli varoen mahdollisuuksien mukaan kukkaistutusten turmelemista.
En ehdi kauaa tallustaa, kun ensimmäinen kartanon raunio jo pilkistää puiden seasta. Tämän talon kellarikerros näyttää olevan lähes romahtanut, ja mysteeriksi jääkin, miten muu talo on edelleen suhteellisen vakaasti pystyssä. Astun sisälle tutkimaan taloa lähemmin, vaikka epäilen, että lattia saattaa romahtaa altani minä hetkenä hyvänsä. Muinaisessa olohuoneessa seisoo edelleen paikallaan keltainen nojatuoli, kuin odottaen asukkaita kotiin pitkän työpäivän jälkeen. Talon lattioita peittää sanomalehtien vuori. Uusimmat näyttävät olevan suunnilleen minun ikäisiäni, kahdeksankymmentäluvun loppupuolelta. Voisin jäädä nojatuoliin istuskelemaan ja lueskelemaan muinaisia uutisia loppupäiväksi, mutta uteliaisuus vetää tutkimaan muitakin kartanoita.
Löydän kävelytien, jota pitkin kävelen kohti niemenkärkeä ohittaen lukuisia enemmän tai vähemmän raunioituneita taloja. Suurimmassa osassa on vielä seinät pystyssä, mutta muutamista taloista on enää jäljellä perustukset. Nousen ylös kallioille ihailemaan meren yli Helsingin keskustaan saakka avautuvaa maisemaa. Tämä on tosiaan aikoinaan ollut upea paikka viettää huvilaelämää. Harmittaa, kuinka kulttuurihistoriallisesti arvokas alue on päästetty peruuttamattomasti lahoamaan paikalleen.
Astelen sisään toiseen kartanoon. Sen seinään on maalattu graffitteja ja lattialle on rikottu mahdollisesti ikkuna. Olohuoneen nurkassa on patja, jolla joku lienee viime vuosikymmeninä nukkunutkin. Tutkiskellessani taloa sisään työntyy myös teinipoika, joka katsoo minua hämmentyneesti ja kysyy “Asutsä täällä?” ja poistuu sitten vastausta odottamatta. En tiedä seikoittiko poika minut mahdollisesti aaveeseen vai kodittomaan, mutta pölyisen naamani puolesta voisin olla kumpi tahansa. Kipuan talon yläkertaan pimeää ja narisevaa porraskäytävää pitkin. Yläkerrassa näkyy vielä kukkatapetit ja puinen nukkumalaveri. Voisin tosiaankin asua täällä, jos kelloja siirrettäisiin taaksepäin muutamalla vuosikymmenellä.
Piipahdan kolmannessakin talossa. Sielläkin vallitsee samanlainen kaaos kuin muissa taloissa, lattiaa peittävät aikakauslehdet, joissa vastaanottajan nimi ja osoitetiedot vielä näkyvät. Harmaa verho lepattaa ikkunassa ja seiniä koristavat ylösalaisin maalatut ristit ja rakkaudentunnustukset sulassa sovussa. Täälläkin on sänky, joten mahdollisesti joku pitänyt taloa tilapäisenä yösijana. Muut näkemäni talot ovat romahtaneet niin pahasti, että niihin ei olisi edes mahdollista työntyä sisään. Katot ovat romahtaneet alas, ja yksikin talo näyttää nojaavan vieressään kasvavaaan mäntyyn.
Huolimatta Helsingin kunnianhimoisista suunnitelmista Kruunuvuoren suhteen on aavekaupungin alue kaavoitettu virkistysalueeksi. Huviloiden rauniot tuskin saavat kuitenkaan lahota rauhassa metsässä, vaan ne todennäköisesti jyrätään jossakin vaiheessa pois. Kruunuvuorta kannattaakin käydä ihmettelemässä ennenkuin sen aika on lopullisesti ohi.
Katariina Hyvönen 